Olen ollut niin lomalla

Kyllä se vaan on ihan liian lyhyt - Suomen kesä meinaan. Mutta sitäkin mukavampi. Sitä yrittää kesällä ehtiä tekemään kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Aivan kuin elämä loppuisi kesän jälkeen tai ainakin hidastuisi. Vaikka kyllähän se taitaa vähän hidastuakin. Pimeät illat eivät houkuttele ihmisiä samalla tavalla liikkumaan kuin valoisat ihanat kesäillat ja -yöt.

Blogihiljaisuus on kesän syytä, sanoisin. Tuntuu, että olen ottanut kesästä kaiken irti, mitä on ollut otettavissa. Nauttinut yötä myöten Suomen kauniista ja valoisasta luonnosta. Ihaillut auringon nousua ja laskua, nauttinut lämpimistä aamuista, päivistä ja illoista. Ollut vaan ja nauttinut. Ja suurimman osan ajasta -valitettavasti- ilman kameraa. 

Tietokoneen olin haudannut työpöydälleni sopivan pienen paperipinon alle ja vasta nyt sitä sitten olen hiljalleen käynnistellyt. Katsonut, suostuuko se vielä yhteistyöhön. On tehnyt hyvää niin koneelle kuin itsellenikin olla erossa hetken toisistamme. Kohta vietämme taas tunteja yhdessä, kun opinnot taas hiljalleen käynnistyvät syksyn osalta. 

Mitä vielä kesään tulee, niin kesällä sain todellakin nauttia perheestä, ystävistä, matkoista, rakentamisesta, sisustamisesta, juhlista, lomasta ja myös sopivasti hiljaisuudesta. Matkaan mahtui myös "luopumista" ja ikävääkin. Elämää siis monin maustein. 

Muutamia kesämuistoja vielä kuvin. 

Ja jottei totuus unohtuisi… 

Sinne se läks, armeijan harmaisiin…

Pieni, alle kouluikäinen, kirkassilmäinen poika matkusti junassa isovanhempien kanssa. Samassa vaunussa istui sotilaspoikia matkalla kasarmille. Pieni poika kysyi isovanhemmiltaan, mitä nuo pojat oikein olivat? Isovanhemmat kertomaan tuolle pienelle pojalle siitä, kuinka jokainen pieni poika kasvaa isoksi ja isoiksi kasvettuaan menevät armeijaan. Pieni poika kysyy, että meneekö hänkin sinne joskus, johon isovanhemmat, että kyllä sinäkin armeijaan menet jonain päivänä. Pieni poika kysyy kirkkaalla äänellään, että tuleeko äitikin? Isovanhemmat kertovat, ettei äiti tule sitten mukaan. Pieni poika toteaa, ettei hänkän sitten mene. Sotapoikia hymyillytti… Ja tarina hymyillyttää tänäänkin, tuota pientä poikaa, joka kasvoi isoksi ja lähti armeijaan, vaikkei äiti sinne mukaan tullutkaan. 

Monenlaisia tunteita on mahtunut tähän päivään. Esikoinen astui tänään palvelukseen ja uudenlaisen arjen opettelu alkaa kotona. Vaikka paljon on tuo lapsi ollut kotoa pois, on tämä jotenkin erilaista. Jatkossa kotona olo on aikataulutettua, kotilomia. Aika hassua. Hieman haikeana ollut tämän päivän ja olen miettinytkin, mistä tuo haikeus oikein nousee esiin. Ehkäpä siitä, että tajuaa, miten aika on rientänyt ja esikoisesta on oikeasti tullut jo aikuinen. Eikä se ole enää tuo tarinan pieni poika.

Olen myös kiitollinen, onnellinen ja helpottunutkin, että asiat ovat näin. Elämän pitää kulkea eteenpäin, lasten kasvaa aikuisiksi. Toivon, että olen osannut antaa oikeanlaiset matkaeväät lasten reppuihin; Rakkautta ja halipompelia, toisten ihmisten kunnioittamista, itsensä hyväksymistä, rehellisyyttä, suoraselkäisyyttä, positiivista ajattelua… 

Tämän päivän kuvat jäivät ottamatta. Ainoastaan yhden kuvan nappasin. En jotenkin kehdannut lähteä kuvaamaan tässä tilanteessa. Ymmärsin antaa yksityisyyden tuolle alokkaalle. Etten häntä nyt ihan nolaisi… ;-) 

Lomalla - maalla

Viikonloppu vierähti maalla. Kaukana kaupungin hulinasta. Sopivasti hulvattomassa seurassa. Ihana Laura kutsui viikonlopun viettoon maalle, heidän kesäpaikalleen Tyynelään. 

Edellisestä visiitistä maaseudun rauhaan on itseltäni vierähtänyt vuosi jos toinenkin. Hiljaisuus ja luonnon kauneus pysäyttivät kyllä kaupunkitytön hetkeksi. Auto pysyi paikallaan siitä lähtien, kun sammutin sen saapuessani - siihen asti, kunnes käynnistin sen lähtiessäni. Ihanaa kiireettömyyttä. 

Suomalainen luonto näytti kauneutensa. Vihreän sävyt olivat upeita, lukuisat pellot silmänkantamattomia, auringon laskut ja nousut sykähdyttäviä ja seura mitä parhainta. Mitä muuta sitä voisi viikonlopulta toivoa. Ei mitään. 

Olen ollut onnekas ja saanut elämääni blogin kautta uusia ystäviä. Sellaisia, joiden kanssa on heti alusta asti tuntunut tutulta. Sellaisia, joiden luokse voi aina mennä. Sellaisia, joiden kanssa on helppo puhua. Ja voi luottaa, että asioista ei puhuta eteenpäin. Sellaisia, joiden kanssa voi heittäytyä virran vietäväksi ja vaikka keskellä yötä ryhtyä näyttelemään pantomiinina Ridge Forresteria. Tällaisen blogiystävyyden kautta sain mahdollisuuden tähän ihanaan maaseutu-visiittiin. 

Matkassa oli mukana myös ihana Silja Maaria. Hän inspiroitui tekemään myös kädentöitä viikonloppuna. Spray-maalia pintaan ja tavarat saivat ihanan uuden pinnan aivan kädenkäänteessä. Eikös olekin tutun näköinen lasimaljakko uudistuneella ulkoasulla! Minusta tämä on tosi ihana. Kiitos vielä kaikille asianosaisille mukavasta viikonlopusta! 

Herkkää juhlahumua

Kutsukortit rippijuhliin… 

Juhlakansa odottaa konfirmaatiojumalanpalveluksen alkamista.

Rakas rippilapsi <3 

Perhepotretti sekä sisaruskuva 

Sunnuntai 15.6.2014 oli tyttäremme konfirmaatio ja rippijuhlapäivä. Aurinko näytti säteensä jo aamuvarhain ja saimme nauttia koko päivän kauniista kesäpäivästä. Säätä saimme jännittää pitkin viikkoa etenkin, kun viikko oli ollut hyvin sateinen ja kesäkuun kylmät päivät olivat jo tulleet arkipäiväisiksi. 

Konfirmaatiojumalanpalvelus oli kaunis ja herkkä tilaisuus. Pappi puhui kauniisti nuorille. Oma pieni lapseni on toisten konfirmoitavien nuorten kanssa edessä ja pysähdyn miettimään, miten lapseni on kasvanut kohti nuoruutta salakavalasti. Hän on jättämässä lapsen saappaita jaloistaan ja astumassa kohti aikuisuutta. Sitä huomaa miettivänsä, että missä välissä tämä kaikki on oikein tapahtunut! Vastahan tämä rippilapsi oli pieni tyttö, joka aamuisin kiipesi äidin syliin halittavaksi ja suukoteltavaksi. 

Aamusta asti olo oli kovin herkkä ja liikuttunut. Kirkossa tuntui sama fiilis jatkuvan. Päivän edetessä kiitollisuus ja juhlamieli täytti mielen. Sukulaiset ja ystävät saapuivat juhlimaan kanssamme rippilasta. Päivä meni yhdessä hujauksessa ja tuntui, että päivä oli lyhyempi kuin koskaan aiemmin. Juhlavieraat saapuivat kolmessa erässä; sukulaiset, ystävät sekä rippilapsen ystävät. Koko päivä oli siis täynnä herkkää juhlahumua.

Nyt pari päivää juhlien jälkeen edelleen mietin, että mihin tämä aika on oikein rientänyt. Kuinka minulla voi olla jo näin isot lapset, kun itse olen kuitenkin vielä näin nuori. Toisaalta hyvin haikea olo ja samaan aikaan helpottunutkin olo. Haikea siitä, että lasteni lapsuus on takana ja helpottunut siitä, että siitä selvittiin kunnialla. Ei aina täydellisesti, mutta melko hyvin kuitenkin. 

Viherpeukalo heräilee talviunilta // Istutuspuuhissa

Vihdoinkin lämpöasteet ovat sitä luokkaa, että tämäkin viherpeukalo heräilee talviuniltaan. Pihamme karuuden vuoksi oli pakko saada ruukkukukkia piristämään mieltä ja pihan ilmettä.  Puutarhalta sain hyvät hoito-ohjeet ja neuvot, miten saan pidettyä kukat hengissä ja alppiruusut kukkimaan parhaimmillaan juhlapäivänä. Riittävästi vettä ja varjoisa paikka. Nähtäväksi jää, miten aurinkoisella pihallamme kykenen löytämään hyvän varjopaikan alppiruusuille. Ja kuinka saan useat nuput upeaan kukkaan oikea-aikaisesti! Jännittäviä aikoja siis sillä rintamalla! Vähän haastetta tähän arkeen. Minä kun en oikeasti ole viherpeukalo. Paha tapani on ollut tappaa kaikki, mikä on elävää ja vihreää... Ehkäpä kesän loppua kohden saatte tietää totuuden, miten näille kukille kävi. Itseänikin kyllä jännittää...

Terassin sekä pääoven sisäänkäynnin kuistin rakentamiset ovat myös alkaneet. Juhliin mennessä pitäisi saada ulos oleskelutilaa ja sisääntulo valmiiksi. Onneksi on näppärä mies, joka hoitaa nämä nakertelut. Muutoinkin pihan siistiminen käynnissä. Ylimääräiset rakennusjätteet kaatopaikalle ja polttopuut tarkasti järjestykseen uuteen paikkaan, lattiavalumiesten betonijätösten rikkominen ja roudaaminen pois, käytettävissä olevat laudat siistiin pinoon yms. pientä säätöä. 

Pihakalusteet pitäisi hankkia. Tai tehdä. Pari ideaa olisi, jos vain saan tuon käsistään kätevämmän osapuoleni innostumaan ideoistani. Niihin palataan vielä myöhemmin. 

Ihanaa, kun on lämmintä. Ja valoisaa. Ei millään malttaisi käydä nukkumaan. Kesäyöt ovat niin parasta, mitä tiedän! 

Juhlan tuntua ilmassa

 

On tullut aika aloitella oman pienen tyttöni, joka jo nuoreksi neidiksi on kasvanut, rippijuhlien valmistelut. Askartelupaja on ollut monta iltaa käynnissä. Kutsut ovat valmistuneet ja saatu jo postiinkin. Osa kutsuista on löytänyt jo perillekin. Nopeimmat ovat ehtineet jo ilmoittautuakin ja seuraavan viikon aikana odotellemme lopuilta kutsutuilta vastauksia. Mieluisa yllätys taisi tulla Sveitsistä, jossa perheemme ensimmäinen au pair asuu. Hän tulee juhlimaan rippilasta kanssamme! Hän on osa perhettämme ja on ilo saada hänet jälleen luoksemme. 

Aina yhtä jännää aikaa, kun rippilapsi suunnittelee omia juhlia; värimaailmaa, tarjoiluja, kutsuja, kukkia, vieraita jne. Lista on pitkä. Kaupoissa huomaa kulkevansa koko ajan katsellen ympärilleen ja etsien sopivan värisiä ja tyylisiä lautasliinoja, kynttilöitä, kakkukoristeita, juhlamekkoja, asusteita jne. 

Juhlien järjestäminen ja valmistelu on ihanaa aikaa. Annan itsestäni 110% tähän puuhaan. Tarjoilujen suunnittelu ja leipominen täyttää arkeni ennen juhlia. Teen pääosin tarjottavat kaikki itse, enkä osaa lopettaa leipomista ajoissa. Siinä suhteen ehkä pohjalainen suuruudenhulluus ottaa vallan ja tarjottavaa pitää olla vähintäänkin sen seitsemää sorttia. Mieluummin tietenkin enemmän. Vaikka vähempikin riittäisi. 

Juhlajärjestelyissä olen ajatellut helpottaa omaa osuuttani juhlapäivän osalta ja olen palkannut nuorten tyttöjen NY-yrityksen Pieni hetki juhlaa - http://pienihetkijuhlaa.wix.com/hetkijuhlaa joka hoitaa juhlissa tarjoilujen esillepanon, kahvin keittämiset, tarjoilut yms. askareet. Itse saan nauttia juhlista ilman keittiössä hääräämistä. 

Olisi mukavaa saada vinkkejä ja uusia ideoita tarjottavista. Mikä on suosikkiherkkusi juhlissa? Mikä kruunaa juhlapöydän? 

Nyt viikonloppuna juhlimme tuoreita ylioppilaita. Useampi kutsu tuli tänä vuonna, joten huominen päivä meneekin juhlahumuissa! Ihanaa olla osallisena ylioppilaiden juhlapäivänä. Onnea ihan jokaiselle uudelle ylioppilaalle ja valmistuneelle! Olette juhlapäivän ansainneet!! 

Täällä taas

V-I-H-D-O-I-N-K-I-N-!! Kauan odotettu muutto. Onnellisesti ohi. Kuvat muistoina. Tästä johtuu myös tämä blogihiljaisuus. Mieli olisi tehnyt kirjoittaa, mutta tunteja ei saanut vuorokauteen puristettua yhtään enempää. Eikä voimia itseensä, vaikka kuinka yritti. Viimeiset päivät tuli tehtyä töitä raksalla pitkiä päiviä ja kotona piti kiireellä pakata tavaroita muuttolaatikoihin. Siinä ohessa piti vielä tehdä pari pakollista koulutehtävää, jotka piti saada palautettua huhtikuun lopussa, eli siinä samassa hässäkässä, kuin muuttokin piti hoitaa. Kaikesta selvitty ja ihan kunnialla. Olo on todella iloinen ja onnellinen. Oma uusi kotikin tuntuu niin kodille, vaikka ei ihan valmista vielä olekaan. Sormet syyhyä sisustamisen pariin, mutta opettelen, ettei kaikkea tarvitse saada heti ja kerralla valmiiksi. 

Muutto- ja rakennushässäkän keskellä sain nauttia myös valmiista pöydistä, joita ihanat ja rakkaat ystävät olivat valmistaneet. Ne toivat arkeen sellaista juhlaa, jonka voimin jaksoi läpi unettomien öiden. 

  

Lyhyesti pakko kertoa vielä, että sain osallistua ihanan Lauran puuhaamaan blogitapaamiseen Lankamaailmaan. Uusi harrastukseni sai taas lisää tuulta purjeisiin. Innostus on valtava, taidot eivät. Silti olen päättänyt olla sitkeä ja oppia. Blogitapaamisessa sain oppia korin virkkamiseen. Oppimisen ilo ja riemu oli valtava. Edellinen yritys kun näytti enemmän pallolta kuin korilta, eikä valmistunut koskaan. Ei siitä nytkään kaunis tullut, mutta valmis se on. Ja paljon enemmän muistuttaa koria kuin edeltäjänsä. Olen ehkä oppinut jotain… Kuvasatoa alla. Pahoittelen kuvien laatua…