Pieni, alle kouluikäinen, kirkassilmäinen poika matkusti junassa isovanhempien kanssa. Samassa vaunussa istui sotilaspoikia matkalla kasarmille. Pieni poika kysyi isovanhemmiltaan, mitä nuo pojat oikein olivat? Isovanhemmat kertomaan tuolle pienelle pojalle siitä, kuinka jokainen pieni poika kasvaa isoksi ja isoiksi kasvettuaan menevät armeijaan. Pieni poika kysyy, että meneekö hänkin sinne joskus, johon isovanhemmat, että kyllä sinäkin armeijaan menet jonain päivänä. Pieni poika kysyy kirkkaalla äänellään, että tuleeko äitikin? Isovanhemmat kertovat, ettei äiti tule sitten mukaan. Pieni poika toteaa, ettei hänkän sitten mene. Sotapoikia hymyillytti… Ja tarina hymyillyttää tänäänkin, tuota pientä poikaa, joka kasvoi isoksi ja lähti armeijaan, vaikkei äiti sinne mukaan tullutkaan.
Monenlaisia tunteita on mahtunut tähän päivään. Esikoinen astui tänään palvelukseen ja uudenlaisen arjen opettelu alkaa kotona. Vaikka paljon on tuo lapsi ollut kotoa pois, on tämä jotenkin erilaista. Jatkossa kotona olo on aikataulutettua, kotilomia. Aika hassua. Hieman haikeana ollut tämän päivän ja olen miettinytkin, mistä tuo haikeus oikein nousee esiin. Ehkäpä siitä, että tajuaa, miten aika on rientänyt ja esikoisesta on oikeasti tullut jo aikuinen. Eikä se ole enää tuo tarinan pieni poika.
Olen myös kiitollinen, onnellinen ja helpottunutkin, että asiat ovat näin. Elämän pitää kulkea eteenpäin, lasten kasvaa aikuisiksi. Toivon, että olen osannut antaa oikeanlaiset matkaeväät lasten reppuihin; Rakkautta ja halipompelia, toisten ihmisten kunnioittamista, itsensä hyväksymistä, rehellisyyttä, suoraselkäisyyttä, positiivista ajattelua…
Tämän päivän kuvat jäivät ottamatta. Ainoastaan yhden kuvan nappasin. En jotenkin kehdannut lähteä kuvaamaan tässä tilanteessa. Ymmärsin antaa yksityisyyden tuolle alokkaalle. Etten häntä nyt ihan nolaisi… ;-)
